Ugh.

Kirjoitampa sitten tämän uudelleen (kyllä, hävitin koko äsken kirjoittamani tekstin), koska painoin vahingossa rastista enkä pienennä ruutua -kuvakkeesta. Jospa nyt oppisin tallentamaan välillä. Helevetti.

Pakkanen ei lopu. Sitä on kestänyt laskujeni mukaan nyt vain 1,5kk. Tämä on samanlainen talvi kuin v. 2002-2003, jolloin muutin Helsingistä Jyväskylään. Sai etelän tyttö tuntea taas Keski-Suomen ilmaston nahoissaan, tai paremminkin nenässään, joka paleltui ja siitä lähti kahdesti nahkat. Olin kuin Petteri Punakuono. Ja kun baariin piti päästä, olipa nenä paleltunut tai ei, ulkonäkö aiheutti pieniä ongelmia. Puuteri ei sitä Nasse Setä -lookia todellakaan peittänyt. Tänä aamuna oli -26 ja piti taas lähteä reippailemaan noin 3 kilometrin matka töihin. Superbonuksen keliin toi pohjoistuuli, joka meteorologien mukaan lisää pakkasen purevuutta -20 asteella. Toisin sanoen pakkasta oli siis noin -46 astetta. Suomalaisella sisulla vaan eteenpäin. Hiki oli, kuten tavallista. Ongelmat liittyivätkin vain ulkoNäköön. Puolet matkasta kuljin sokkona, koska silmälasit jäätyivät hengityshöyrystä umpijäähän. Puolessa välissä laitoin lasit suosiolla takin taskuun. Kun pääsin työpaikan eteiseen, nappasin heti itsestäni puhelimella kuvan. Ajattelin, että olisi hauska laittaa se Facebookkiin. Meinasin pyörtyä, kun katsoin kameran näyttöä! Ripsivärit olivat Kirjaimellisesti poskilla. Noh, onneksi olin varautunut siihen ja meikkipussi oli mukana. Totuus loistavasta pakkassuojautumisestani paljastuikin vasta, kun olin ottanut kasvojani suojanneen huivin pois kaulasta. Ei riittänyt, että silmänympärykset olivat puoleen väliin poskia mustat, vaan olin turpaani saaneen näköinen myös niiden alapuolelta. Huivi oli violetti ja se oli sitten kostuessaan päästänyt Vähän väriä. Työajasta ensimmäiset 45 minuuttia hinkkasin violettia ja mustaa naamaani puhtaaksi ja meikkasin alusta asti uudelleen. Semmoinen aamu oli se.

Säätö ei myöskään lopu. Juuri, kun elämä alkoi olla edes hieman rauhoittunut (ei pakkaamista/purkamista/kantamista, ei ravaamista hierojalla), niin luonnollisesti asiat menivät jälleen kerran perseelleen. Kuinkas muutenkaan. Lauantaina sanoi televisio sopparinsa irti. Lauantai-ilta meni vielä suht kivuttomasti. Sunnuntai ei niinkään. Olin ajatellut katsovani nautinnollisen erakkoviikonloppuni kunniaksi paljon leffoja digiboxilta. Noh, en sitten katsonut. Sunnuntaina olin klo 13 mennessä: tiskannut, imuroinut, kastellut kukat, pessyt pyykit ja testaillut reissukamppeita. Netissä pystyin notkumaan iltaan asti, mutta X-factor katkaisi lähes kirjaimellisesti kamelin selän. Nostin vuokraemännän kaapissa olevaa televisiota toistesta kulmasta n. 2cm, että sain sen kaapin kynnyksen yli ja vedin sitä noin 2 metrin matkan. Sillä lailla. Se siitä selästä sitten. Yöksi kourallinen Ibumaxia ja Sirdaludia ja bonuksena piikkimatto. Työviikko alkoi sitten rentouttavan kahden tunnin unen jälkeen, kun viideltä aamulla vihdoin luovutin ja lähdin talsimaan töihin (pakkasta baltiarallaa -23). Hierojakaan ei edes vastannut tekstiviestiin. Vissiin kyllästynyt sekin. Pitää mennä sitten huomenna varahierojalle, jospa se auttaisi edes pahimpaan.

Eikä siinä tietenkään vielä kaikki! Iskä soitti sunnuntaina, että hänenKIN selkänsä on romuna eikä hän pysty minun televisiotani tänne kolmanteen kerrokseen yksin kantamaan. Noh, siinä sitä sitten piti hermot pariksi päiväksi menettää, kun piti miettiä, että kenet saan sitä kantamaan. Toinen eksä reissussa ja toinen kuumeessa. Loppupeleissä taas luottopakit pelasti eli Tanja ja Anttonen tulivat sen kantamaan ja heittämällä se olikin jo kämpässä. Iskän kyydissä tuli myös matto eli koti näyttää entistä enemmän kodilta, kivaa. Kantajat jäivät sitten vielä teelle (pahalle) ja sepäs oli mukavaa. On se kumma, miten ei koskaan nähdä livenä viikolla. Netissä aina vaan notkutaan ja parhaassa tapauksessa perjantaina tai lauantaina mennään jonkun luokse kaljojen kanssa. Kannatan ehdottomasti vanhan kyläilykulttuurin henkiin herättämistä. Siihen pitää alkaa nyt panostaa.  

Odotteminenkaan ei lopu. Eilen kuitenkin tuli astuttua ehkä one step closer! Uusi pappi ei koskaan vastannut (on kyllä vissiin vielä virallisesti lomallakin), eikä vastannut Heikki Rantanenkaan. Ei sitten kestänyt enää hermo sitä odottamista, joten soitin merimieskirkon toimistolle. Puhelu yhdistettiin Hampurin entiselle papille, joka kertoi, että hänkin on ensi viikolla Hampurissa, perehdyttämässä uutta pappia. Joten tein sitten treffit hänen kanssaan eli viikon päästä klo 16 pitäisi olla kirkolla. Jihuu ja hui! Soitin vielä iltapäivällä tälle uudelle papille eli Lea Nattilalle, kun ehdin jo välissä Heikinkin kanssa juttelemaan. Siitä tulee nyt sitten vissiin ihan oikea ns. työhaastattelu, johon tulee emäntäkin ja pitäisi kuulema miettiä, mitä työtehtäviä haluaisin tehdä = Ihan Mitä Vaan. Tosin tämän selän kanssa kieltämättä pelottaa lähteä maailmalle. Mistä siellä saisin apua ?

Eilen iski jo pieni paniikki, että mitäs jos pääsenkin sinne?!? Sitten en pääsisi Naamoille, en näkisi kavereita, en hyviä telkkariohjelmia (Greyn anatomia) tekstitettynä jne.  . Onneksi kuitenkin suomalaista ruokaa ts. suklaata jne. olisi käden ulottuvilla kirkon Suomi-kaupalla. No niin, ensin pitäisi ehkä kuitenkin Päästä sinne, jotta voi alkaa ikävöimään takaisin. Ja pitää muistaa miksi sinne haluan: 1) siksi, että asiat muuttuisivat 2) siksi että saisi uusia kokemuksia 3) tapaisi uusia ihmisiä 4) elämässä olisi vaihtelua. Pitää muistaa, mitä minulla täällä olisi: 1) ei työtä 2) ei rahaa 3) ei miestä 4) ei asuntoa 5) ei vaihtelua. Ystävät ovat, jotka ovat Kaikkein Tärkeintä. Mutta ystävät voin tavata vaikka 24/7 Skypessä ja FB:ssä ja varmasti he tulisivat sielläkin käymään. TOIVOTTAVASTI AINAKIN   . Kuten myös äiti. Iskästä ei voi mennä takuuseen . Ja tuskimpa se spontaani iloitku ihan turhasta tuli, kun Heikki Rantanen joulun jälkeen soitti. Että tavoite on vaan pidettävä mielessä ja mentävä rohkeasti eteenpäin  . Pakkastakaan ei ole enää kuin -20 !!!