Viimeinen sunnuntai ennen joulua. Ilmeisesti joskus, kun vielä välitin joulusta, tämä oli joku adventtisunnuntai? Eikös silloin pitäisi olla ikkunalla kolme vai neljä kynttilää? Selvisin aamusta jotenkin, ahdistumatta kovinkaan paljoa. Onneksi ei ollut rapulaa ja oli tekemistä, kun lähdin melkein heti herättyäni shoppaamaan. Vältin siis sinkun pahimman joulunodotusyksinolosunnuntaiangstin. Harmittaa ihan hirveästi, koska oikeasti olen jouluihminen. Minusta olisi ihana ostaa yllätyksiä, poltella kynttilöitä, kuunnella joululauluja ja odottaa ihania ja laiskoja lepopäiviä. Mutta ei. Kun on 35-vuotias, menossa jälleen kerran yksin äidin luo, elämä on tyhjää eikä muutosta ole näkyvissä, Kaikki jouluun liittyvä ahdistaa. Onneksi en ole ainut. Sinkkukaverinikin oli itkenyt lastensa joulujuhlassa, kun oli tullut joululauluja.

On minulla muistaakseni joskus ollut ihan kivakin joulu, kun olin rakastunut. Siitä taitaa olla nyt 13 vuotta. Seuraavana jouluna kyyhötinkin sikiöasennossa täkin alla hytisten äitini sohvalla enkä syönyt mitään. En myöskään seuraavaan kuukauteen. Rakas kihlattuni oli pettänyt minua todella perinteisesti eli firman pikkujouluissa (juhuu!), lähtenyt ja jättänyt aikuismaisesti ihan lapun pöydälle. Noh, laihduin kuitenkin kahdeksan kiloa, joten olihan siitä jotain positiivistakin seurauksena.

Joulut siitä eteenpäin eivät juurikaan parantuneet. Millenium kruunasi kaiken. Tämä samainen kihlattuni ja minä palasimme siis yhteen kaiken kaameuden jälkeen. Kaameus ei todellakaan loppunut siihen, päinvastoin. Parin vuoden päästä selvisi, että hän onkin narkomaani. Oli ollut sitä koko ajan. Hän oli elänyt täydellistä kaksoiselämää kanssani. Yksi elämänvaihe päättyi vuonna 2000 siihen, kun helmi-maaliskuisena yönä kannoin neulat ja ruiskut roskakatokseen ja vedin kamat vessanpöntöstä alas. Kihlattu lähti aamulla viimeisen kerran. Minä lähdin hakemaan työterveydestä sairaslomaa. Lääkärikin rupesi itkemään, kun kuuli tarinani. Olihan se aika hooceetä. Ennen joulua sain sitten tiedon, että hän on mennyt hoitoon. Tosin lähtenytkin sieltä lähes samantien hatkaan. Mutta kuitenkin. Silloin pystyin päästämään ensimmäisen kerran henkisesti irti. Tiesin, että hän tietää, mistä hoitoa saa. Minä olin tehnyt kaikkeni. Mutta ei sekään joulu tainnut tosiaan kovin juhlaa sitten olla.

Välissä oli kai ihan kohtuullisiakin jouluja. Yhtenä tapaninpäivänä oli ukkini hautajaiset. Oli jumalaton pakkanen ja varpaat lähes paleltuivat, kun hautausmaalla seisottiin. Mutta viime joulu taas.... Meinasin ennen joulua romahtaa. Syöpätulokset - ei positiiviset tai siis positiiviset toisella tavalla - olivat tulleet juuri ennen joulua. Olin ollut henkisessä ruuvipenkissä syyskuusta lähtien - ensin ero, sitten syöpä. Yhtäkkiä, kun kaikki paha oli tipahtanut harteiltani pois, huomasin olevani täysin lopussa. Olin jälleen kerran pisteessä nolla, vaikka kaikki olikin lopulta hyvin. Onneksi välit entiseen poikaystävääni olivat parantuneet ja palautuneet parantumisjuhlissa ja hän tolkutti puhelinlinjan päässä, että kaikki on hyvin. Onneksi myös rakkaat ystäväni tulivat kylään ja nostivat minut taas henkisesti ja melkein myös fyysisesti ylös lattialta.

Viime jouluna olin ensimmäistä kertaa vanhempieni eron jälkeen isän luona. Isästä oli tullut ensimmäistä kertaa läheisempi kuin äitistä. Isä on elänyt vähintäänkin rankan elämän, joten hän tiesi, miten lohduttaa ja tukea minua, kun tarvitsin sitä enemmän kuin koskaan. Ei kauheasti helpottanut oloa, kun olin kuolema-ajatuksissa ja tuhannen paniikissa, että äiti itkee kuin vesiputous luurin toisessa päässä. Ymmärränhän minä häntäkin, mutta silti. Isä osasi sanoa oikeat asiat oikeassa kohdassa. "Otetaan asia kerrallaan". Isän kanssa vietiin jouluaattona Tanja porukoilleen ja lähdettiin ajamaan kohti isän kotia. Minulla oli surkea olo, koska olisin halunnut viettää joulun Tanjan kanssa syöden ja vaikka juodenkin. En muista, mistä ensin puhuimme, mutta sitten isä rupesi kertomaan yhdestä joulustaan. Tuolloin hän vielä ryyppäsi ja oli alkoholisti isolla AALLA. Hänen naisystävänsä oli häipynyt jouluna. Isällä ei ollut ollut rahaa eikä ruokaa. Hän oli syönyt kaksi päivää lihalientä, vettä ja lihaliemikuutio. Silloin hän oli miettinyt, että vielä joskus hänelle tulee parempi joulu.

Nieleskelin kyyneleitä, kun ajoimme mökeille ja isän kotiin. Nyt hänellä oli oma pieni talo, naisystävä ja hänen talonsa vieressä, rahaa, ruokaa ja lapsi jouluna ensimmäistä kertaa lähes kahteenkymmeneen vuoteen. Oikein itkettää, kun muistelenkin. Miten onnellinen olenkaan, että isäni - jostain käsittämättömästä syystä - raitistui noin 6-7 vuotta sitten. Minä sain isäni takaisin. Sen isän, joka oli maailman paras isä selvinpäin ja maailman pahin kännissä. Minä sain sen maailman parhaan - vaikkakin hajamielisen - isän takaisin.

Yksi parhaimmista ystävistäni viettää elämänsä ensimmäisen joulun ilman äitiään, koska hänen taistelunsa syöpää vastaan päättyi. Minulla on vielä äiti, joka on välillä rasittavakin (kuten kaikki äidit varmasti joskus ovat), mutta tekee aina kaikkensa minun eteeni. Kun elin raskainta aikaani, hän sanoi, että ottaisi syöpäni heti itselleen, jos voisi: "Minä vanaha joutasin täältä jo pois, mutta ei nuin nuori immeinen kun sinä". Kyyneleet valuvat, kun tätä kirjoitan. Ehkä minun pitäisi yrittää unohtaa ontto tunne sisälläni ja kaipuuni oman, vielä kadoksissa olevan, puolikkaani luokse ja olla kiitollinen siitä, miten valtavan paljon minulla jo nyt on. Minä olen harvinaisen onnekas tyttö.