Hai.

Maanantai ja Järkyttävä väsymys. Kyllä - taas. On taas viikon aikana tapahtunut Niin paljon, että ei oikein tiedä, mistä sitä taas aloittaisi. Taisin kirjoittaa tuon matkakertomuksen toisen osan tiistaina tai keskiviikkona. Noh, samana iltana olin sitten kotona puolikuolleena - edelleen - kun ovikello soi. Olin ihan paniikissa, että siellä on TV-lupatarkastaja. Olin hipihiljaa makkarissa, niin eikö eteisessä alkanut puhelimeni soimaan! Hiippailin hakemaan sen ja olin varma, että sieltä se tarkastaja nyt sitten soittaa. Katsoin numeroa, joka näytti oudolta. Olisi pitänyt saada ilmeestäni valokuva, kun tajusin, että +49 on Saksan suunta. No sieltähän soitti sitten Hampurin pappi eli Lea, joka ilmoitti, että olen erittäin tervetullut kirkolle . Olin siinä vaiheessa niin uskomattoman väsynyt, että ei paljon riemunkiljahduksia irronnut, kun rinkka oli edelleen purkamatta keskellä eteisenlattiaa. Tarkoittaen siis sitä, että edellinen reissu oli vielä turhan tuoreessa muistissa . He haluaisivat minut siis kirkolle asap. Ja minä en halua vasta kuin kesäkuussa. Mieltä kaiherti myös hieman päänsisäinen pilvilinnaelämäni, jossa olin Zooskimiehen kanssa jo superonnellinen (näkemättä häntä vielä tuossa vaiheessa kertaakaan ja Kyllä, ihminen on idiootti ). Noh, onneksi pystyin pitämään pääni ja houkutteluista huolimatta pysyin tiukasti mielipiteessäni, että lähden kesäkuussa. Onneksi Lea ymmärsi yskän, että tarvitsen lomaa ja muutenkin henkistä valmistautumista lähtöön. Oli tosi kiva rupatella ja sovittiin, että Lea soittaa myöhemmin, jahka soppareita ollaan tekemässä. 

Soitin sitten äidille.  Innostus ei ollut järin ylitsevuotavaa, jonka osasin arvatakin. Noh, jospa se siitä tokeentuisi. Iskä oli huomattavasti positiivisempi, mutta hieman surustui, kun tajusi, että en ole hänen 60v. juhlillaan. Lohdutin, että pidetään bileet sitten jo hieman etukäteen. Sitten kerroin hänelle, että jos heillä olisi nopeampi nettiyhteys, niin voisimme skypetellä, kun asun Hampurissa. Selitin siis, että sitten naamani näkyy tietokoneen ruudulla kuin televisiossa. Ns. äitipuoleni oli vissiin jo Aika pitkään halunnut nopeaa nettiyhteyttä, mutta iskä ei ollut korvaansa lotkauttanut, kun tuolla nopeudella oli kuitenkin pystynyt Keltaisen Pörssin asuntoauto-osastoa selailemaan. Parin päivän päästä tästä keskustelusta huomasin ns. äippäpuolen FB-päivityksen, jossa luki, että nyt on nopea netti . Siellä oli sitten päräytetty kauppaan ja ostettu landelle uusi liittymä Elisan antennista lähtien. Nauratti kovasti .

Sitten siihen Zooskimieheen. Jutut osuivat Vähintäänkin hyvin kohdalleen ja viestejä vaihdeltiin joka päivä kymmeniä, vaikka hän oli reissussa poikien kanssa. Sitten sovittiin jo treffeistäkin, jotka osuisivat Ystävänpäivälle (kuinkas muutenkaan) . Paniikkiaste oli noin 150%. Lauantaina olin ihan kanttuvei kotona yökamppeissa, kun aloimme taas viestitellä. Hänkin oli tullut juuri reissusta ja ihan sippi. Kaupungissa oli sitten yhden entisen lempibaarini (joka sattui olemaan myös yksi hänen lempibaareistaan) lopettajaiset, joihin meitä kumpaakin oli houkuteltu. Vitsinä kommentoin, että kato vaan, että kohta me ollaan siellä kuitenkin. Ja niinhän siinä sitten kävi. HIRVEÄSSÄ paniikissa suihkuun, meikkiä naamaan (mitä vapisevin käsin sai laitettua - Todella vapisevin käsin). Soitin vielä paniikkipuhelun kaverille ja kävin hänen kanssaan juomassa pikakaljat. Näin sitä ihminen pystyy selvinpäin kohtaamaan toisen... Ja ikää oli vain se 35v. Parin kaljan jälkeen pahin tärinä oli tasoittunut ja menin siihen baariin, missä hän jo odotteli. Olihan se jännittävää. Ajatuksissa kun on piirtänyt kuvan ihmisestä ja sitten kun tapaakin hänet livenä ja huomaakin, että hän onkin aivan toisenlainen, niin tuleehan siitä aika kummallinen olo. En missään nimessä sano, että että todellisuus olisi huonompi, vaan Erilainen. Tosi kiva tyyppi. Lähdettiin siitä sitten baarille ja onneksi oli VIPit, niin ei tarvinnut pakkasessa jonotella.

Baarissa oli tosi paljon tuttujani ja välillä tuli vähän huono omatunto, kun juttelin monien kanssa illan aikana. Yritin kyllä huomioida häntä parhaani mukaan eikä häntä ollut se haitannut. Oli kuitenkin tosi kiva ilta. Hän herrasmiehenä tarjoilikin. Lähdettiin vielä yhdessä kaverini luo jatkoillekin, mutta hän lähti JO viideltä kotiin, kun hänellä "lapsi" kuitenkin kotona on. Taisin hänen lähtiessään todeta, että en saa jotenkin tästä jutusta kiinni ja muistaakseni kuitenkin halailtiin lähtiessä. Harmittihan se, että toinen, josta oli jo luonut vaikka mitä mielikuvia (ja joka oli tosiaan hirmu mukava) ei sitten aiheuttanutkaan mitään uskomattomia sydämentykytyksiä. Laitoin vielä puoli seitsemän aikaan aamulla (jolloin olin näköjään lähtenyt kotiin) viestiä, että harmittaa, mutta ei voi mitn.

Eilen heräilin sitten kahden aikaan ja laitoin hänelle viestiä, että ei ainakaan vielä ole pahempi olo. Laiteltiin siinä viestiä ja sanoin sitten, että eiköhän lähdetä kuitenkin syömään ne laskiaispullat, mistä oltiin alunperin sovittu. Kumpikin sitten "virkistäytyi" ja treffattiin kylällä. Saattoi todeta kuten Jokisen Ellu: "Onneks ryyppäsin, nyt on paljon rennompi olo" . Tosin Siinä vaiheessa alkoi hienoinen krapula hiipiä ja sanoin, että "terveellisintä" olisi mennä kaljalle ennenkö olo pahenee. Käytiin sitten ostamassa pullat mukaan ja lösähdettiin ja levittäydyttiin kuppilan upottaville sohville pariksi tunniksi. Oli tosi kivaa. Mukavaa kuitenkin tavata uusia ihmisiä, vaikka hääkellot ei kilkatakaan. Harmi kyllä. Läksiäisiksi halattiin ja tuli ihan hyvä mieli . Kiva ihminen.

Tänäänkin ollaan vaihdeltu muutama viesti ja hän lupasi kysellä joltain tutultaan, että miten Saksassa saa kätsyn nettiliittymän, kivaa . Mutta semmonen keikaus oli se tässä elämässä taas. Ei kai se auta kuin uskoa, että JOSSAIN olisi se meikäläisen toinen puolikas, koska noinkin komea, fiksu ja kiva mies on vielä vapaalla jalalla. Käsittämätöntä kyllä, olisin jopa ollut ihan innoissani sopeutumassa uusperhekuvioon, jossa on osana nuori neitokainen. Vanhuus ei näköjään todellakaan tule yksin! Mutta olisi Joskus ihana tavata sellainen ihminen, joka saa oikeasti jalat tutisemaan kunnolla - muustakin kuin järkyttävästä jännittämisestä  .

Mutta eipähän tarvitse ainakaan järkyttävää ikävää potea nyt kun on lähtö edessä. Vaikka olisin kyllä potenut sitä ihan mielelläni, mutta helpottaahan tämä nyt asennoitumista lähtöön. Nyt ainoa asenneongelma onkin enää tämä duunissa kökkiminen. 31,5 työpäivää jäljellä. Nyt tuntuu siltä, että siinä on 30 päivää liikaa. Motivaatio on n. -150%. Pitäisi vissiin tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että odottaa työttömäksi jäämistä. Ei olisi Suomea sotien jälkeen rakennettu meikäläisenkaltaisten ihmisten voimin. Toisaalta, jos duuni on kivaa ja innostavaa, niin silloin olen Todella reipas. Nyt en ole.

Mutta sellaista tällä kertaa. Nyt on Hieman omituista istua täällä töissä. Nimittäin varattu työkaverini pyysi minua perjantaina treffeille. En ihan suostunut! Kiva tässä sitten nyt samassa duunissa vielä 1,5kk olla. On tämä minun elämäni vähintääkin kummallista  .