Tsau!

Luen säännöllisesti yhtä ainutta blogia. Entisen työkaverini, Satun. Se jaksaa aina naurattaa. Varsinkin nyt, kun se hullu odottaa vauvaa. Odotan yhtä hulluna sen seuraavia kirjotuksia. Tuleeko siitäkin yksi lisääntyvistä hulluista, joka ei osaa puhua muusta kun vauvastaan? Toivottavasti ei. Niin tämä lähti siis siitä, että innostuin Satun kirjoituksista ja mietin, että pitäisi itsekkin pitää blogia. Onhan minulla aika massiivinen kirjotushistoria eli arkullinen päiväkirjoja  (tai oli ennenkö aloin kodittomuushommiin ja möin sen arkun, nyt ne päiväkirjat on muovipusseissa jonkun varastossa?), koska kirjoitin niitä jo ala-asteelta asti. Nyt päiväkirjat ovat sitten olleet jo pari vuotta pelkkiä FB-päivityksiä ja valokuvia samassa paikassa. Kaipa gmailin tsättikeskusteluistakin aika hyvän historiikin saisi vuosien ajalta. Mutta ei sitä valitusta jaksa Erkkikään lukea.

Niin siis sain Satulta käskyn alkaa kirjottaa. Siitä käskystä tuli sitten tämän blogin otsikkokin, kun en muuta keksinyt. On kyllä harvinaisen osuva otsikko, ei voi muuta sanoa. Mutta olenhan minä tosin aikaisemminkin kirjoittanut blogia. Se on kyllä nyt jossain blogien taivaassa, koska ei ole hajuakaan, mitkä ne tunnukset siihen on olleet. Tiedä kuinka hauskoja juttuja siellä olis ollut tallessa! Tosin siinä elämänvaiheessa tuskin on kauheasti hauskoja tapahtumia ollut. Varmaan enimmäkseen: itkin, oon hajalla, miksen oo joku muu? Eli siihen verrattuna kaikki on siis aika bueno...

On muuten hirveen vaikeeta alkaa kirjoittamaan. Kirjotanko kirjakielellä vai niinkun puhun? Toistaiseksi näköjään vähän molempia. Puhumattakaan siitä, miten vaikeeta oli määritellä blogin kategoria. Laitanko mielenterveys, kriisit, parisuhde, matkakertomus vai mitä. Kai tämä on sitten sitä kaikkea. Paitsi että pitäisi olla kategoria: parisuhteettomuus. Taas meitä helvetin sinkkuja sorsitaan.

Noh, palataampas otsikkoon. Eli tässä asunnossa olen enää 6 päivää. Sitten tulee äiti hakemaan lapsensa joulunviettoon. Jepjep. Jälleen äitin luo jouluksi. Yksin. 35-vuotiaana. Mahtaa taas riemu revetä, kun äitin kanssa tepastellaan monta päivää 40 neliön yksiössä. Sillä ei oo edes töitä! Siinä Acer laulaa, kun lapsi tsättää nonstoppina. Viime jouluna vannoin, kun sinkkukaverini Tanjan kanssa istuttiin autossa ja oltiin jo joulupäivänä matkalla kotiin kaupunkiin, että ennemmin olen ens jouluna itestään vaikka Intiassa, kun toisten nurkissa. Empä ole näköjään Intiassa eikä enää ole edes niitä omiakaan nurkkia, kun kaikki tavarat on tällä hetkellä kuudessa eri osoitteessa.Tanja muuten lähti sinä iltana ryyppäämään ja minä jäin sinkkukaverini Marin kanssa kattomaan Bridget Jonesia ja mässyttämään herkkuja. Tanja löyti sitten sinä iltana sutinaa moneksi kuukaudeksi. Myö vaan Marin kanssa lihottiin.

Tämä kodittomuus alkoi siis siitä, kun minua vaihteeks vähän AHDISTI. Opiskelukaverit muistaa minusta aina sen, kuinka mua AHISTI. Itse en muistanut tuota ollenkaan. Olin tuolloin aina vaan hokenut, että "mua ahistaa". Noh, siinä suhteessa muutosta ei järin kauheasti ole tullut, vaikka on tapahtunut Ihan hirveästi. Pääasiassa kaikkia kamalia ja suoraan sanottuna paskoja asioita. Mutta niissä on aina onneksi ollut onni onnettomuudessa ja toistaiseksi ei ole vielä tarvinnut pöpilän ovella olla kolkuttamassa. Vaikka aika lähellä on sekin ollut. Niin siis ahdisti tämä Suomi, kotikaupunki, työ ja koko elämä. Pitänee jatkaa siitä seuraavalla kerralla tai tästä tulee ihan hirveän pitkä pötkökirjotus. Huomenna mennään taas kuuntelemaan, kun rokkarit laulaa joululauluja raskailla sovituksilla. Jihaa. Sieltä varmaan löytyy se elämän mies. Ihan varmaan joo. Ainiin, olen luvannut ajatella positiivisesti. Siis löytyy!