Radiokanavalta kuuluu juuri tämän vuoden joululauluskaban voittaja: Vesa-Matti Loirin "Näin sydämeeni joulun teen". Jotenkin kummasti sen lopulta itsekin tein ja joulu on mennyt uskomattoman kivuttomasti ja mukavasti (jos ei lasketa unettomuusahdistusta 48 neliön yksiössä, jonka lämpötila oli ensimmäisenä yönä noin +26). Jouluaattoaamuna olinkin aika kipakalla tuulella noin kahden tunnin unien jälkeen, mutta kylläpä se siitä sitten lähti sykkimään.

Tiistaina 22.12. Käytiin vielä tyttöjen kanssa kaljalla ennen kuin kaikki lähtivät omiin suuntiinsa joulunviettoon.Näytimme kaikki yhtä valkoisenkalpeilta ja homssuisilta skandinaaveilta vuoden pimeimpänä päivänä. Pääsin onneksi Marin kyydillä viimeisimpään kotiini ettei tarvinnut kävellä. Ei kävelyssä muuten mitään vikaa olisi ollut, mutta vaatteet ovat jostain kumman syystä käyneet niin pieniksi, että kävellessä olo tuntuu siltä kuin olisi pakattuna vakuumipakkaukseen.

Piti siis vielä pakata viimeiset tavarat ja raivata kämppä lähtökuntoon. Olin jotenkin ihan fiiliksissäni siitä pakkaamisesta, vaikka tavarat eivät meinanneetkaan mahtua laukkuihin. Olen Todella yllättynyt siitä, miten iisisti nämä pari kuukautta ovat menneet. Ei ole kertaakaan tullut ikävä omia tavaroita. Mari sanoikin, että no niin, siinäs näät! Keväällä vielä kauhistelin Marin veljen reppuelämäntyyliä tyyliin "kyllä mää en vaan vois olla, jos ei ois omaa kotia". Mari myös painotti, että nyt sen näät, että reissussakaan et menettäisi siis mitään (kun arvoin, että jos tuleekin koti-ikävä). Kiitos Mari taas viisaista sanoistasi. Olet lifecoachini.

Rauhallisuus-, viisaus- ja positiivisuuscoachini on puolestaan Laura, joka osaa aina auttaa siinä, kuinka voin sanoa ja esittää asiani hillitymmin ja rauhallisemmin. Lauralta sain viime viikolla valtavasti apua, kun yritin Lievästi sanottuna turhautuneena tehdä työhakemusta. Laura osaa aina rauhoittaa ja sanoa, että kyllä ne asiat selviää. Lauran kanssa ei onneksi koskaan pääse rypemään omassa onnettomuudessaan, koska hän ajattelee Lähes Aina positiivisesti kaikesta. Laura on Egotripin Aino.

"Ainolla on kaunis hymy aina tarjota
Ja aikaa aina kuunnella
Vaihtaa ajatus taikka kaksi
Ja silloin kun tarvitaan
On Aino aina paikalla
Ei oo koskaan nähty suuttuvan
On varmaan ollut tuollainen lapsesta asti

Voisitko kertoa
Mihin pataan tipuit lapsena
Kun jaksat uskoa että maailma
Vielä on joskus se ehjä ja valmis paikkana
Sinä olet meistä ainoa
Josta vielä tehdään lauluja
Joissa aina hienosti viulut ja sellot soittaa"

- Kuules Aino (Laura) - Egotrippi

Vertaiscoachini ja mestarillisen taitava rypijäseuralaiseni on Tanja. Tanjan kanssa ollaan noin kolmen vuoden ajan eletty yhdessä todelliset huiput ja pohjat. On itketty ja naurettu. Naurettu onneksi huomattavasti paljon enemmän, usein jopa niin paljon, että kyyneleet ovat valuneet silmistä. Mutta sitten kun on itketty, niin ollaan itketty todella tuskallisten asioiden vuoksi. Vuoden 2007 alussa tutustuimme paremmin, koska olimme samanlaisessa elämäntilanteessa. Päätöksestämme lopettaa erovalituksemme ja elämämme surkuttelu, syntyi kuin varkain Helmethillbabesien legendaarinen taru :). Elettiin vajaan parin vuoden aikana varmasti elämämme hauskin (ja ehkä myös humalaisin) ajanjaksomme. On todellakin mitä muistella, ja videot, joita tuona aikana kuvattiin, ovat ihan uskomatonta materiaalia. Ei semmoista elämää, juttuja ja lystinpitoa ole ollut kellään muulla. Tarvitsimme välissä pienen hengähdystauon toisistamme, että pystyimme näkemään muutakin ja menemään eteenpäin elämässämme. Nyt olemme kuitenkin taas koonneet rivimme ja uskon jopa ihan oikeasti, että olemme kasvaneet, viisastuneet ja aikuistuneet. HHB-tatuointi olisi vieläkin aika oiva muistutus siitä, että asiat muuttuvat, kun ne päättää muuttaa.

Lopullinen luottopakkicoachini on Tomppa. Ystäväni, rakkaimpani, sielunveljeni ja eksäni. Hän on tuota kaikkea. Statuksista tärkein on sielunveljeni, Veljeni Leijonamieli. Hän tuntee minut paremmin kuin kukaan. Hän on asunut samassa kaupungissa lapsuutensa ja nuoruutensa. Tunnemme samat ihmiset. Hän on tavannut lähes kaikki rakkaimmistani ja käynyt rakkaimmissa paikoissani. Hänen kanssaan voin jakaa yhden suurimmista suruistani, mummolaikäväni, koska hänkin ehti siellä aikaa viettämään. Hän on nähnyt minun rakentavan minäni ja mieleni täydellisestä kaaoksesta tähän pisteeseen. Se on paljon. Olemme repineet toisemme palasiksi ja rakentaneet itsemme uudelleen. Lähes aina sormeni painaa vihreää luuria hänen nimensä kohdalla, kun tapahtuu jotain, mistä haluan jollekin kertoa.

No niin. Lähtipäs juttu taas sivuraiteille, jotka ovat itseasiassa elämäni pääraiteet, mutta palataampas tähän joulunaikaan vielä... Tsätissä 22.12. Tanjan kanssa tehtiin siis jälleen päätöksiä. Oltiin tehty jo aiemmin talvella päätös siitä, että nyt taas lopetetaan valitus ja ajatellaan positiivisesti. Se on uskomatonta, että kun asian päättää, niin se myös onnistuu! Ja jos päätös ja usko meinaa horjua, niin silloin kun laittaa toiselle viestin, niin toinen taas tsemppaa eteenpäin. Nyt odotamme malttamattomana, että päätöksemme alkaa tuottaa hedelmää.

Päätimme siis unohtaa lopultakin tiukat kriteerimme miesten suhteen. Minulle ei ole aiemmin kelvannut kuin pitkät, tummat ja tietenkin komeat miehet (ompa kumma, että olen vieläkin sinkku). Unohtamatta tietenkään lähes tärkeintä ominaisuutta eli miehen piti/pitää olla Muusikko. Juuripa näin. Nyt tässä omaa peilikuvaa kauhistellessa (ainakin neljä uutta Pysyvää ryppyä kesästä lähtien) tajuaa, että prinsessa-ajat alkavat olla takana myös itsellä, joten miten voisi vaatia täydellisyyttä kumppaniltakaan (yök mikä sana). Ja kummasti sitä vaan ajatuksetkin muuttuvat. Ei minua enää kauhistuta lyhyet miehet, päänahan kuultaminenkin on enemmän kuin tavallista ja pötsiä tässä todellakin kertyy itse kullekin.

Oltiin siis Tanjan kanssa ihan fiiliksissä päätettyämme antaa ihmisille mahdollisuus. Saa nähdä tuoko se mitään muutosta tilanteeseen, joka tuntuu olevan kiveen kirjoitettu. Oman seulani läpäisee satavarmasti levottomat, erilaisten päihteiden kanssa enemmän tai vähemmän viihtyvät adhd-miehet.Tanjan verkossa on puolestaan ammottava reikä, josta "ei ihan niin fiksut" yhdys sana kunto sali kaverit uivat läpi. On se vaan niin käsittämätön juttu. Mutta pääasia on, että nyt luojan kiitos sentään jo Tiedostamme tämän ja osaamme toivottavasti olla kävelemättä miljoonannen kerran miinaan.

Aatonaattona sain jopa tietää, että luovutanko avaimet sekä kämpästä, että duunista. Duuniavainten tulevaisuus selvisi jopa kaksi tuntia ennen työpäivän loppumista eli tammikuuksi ainakin vielä takaisin mennään. Se tarkoittaa siis sitä, että asuntoasia on edelleen avoin. Laitoin jälleen kerran yliopiston kirpparille ilmoituksen kuukauden asuntotarpeesta. Saa nähdä tuottaako haku tulosta. Juuri nyt en jaksa asiasta ressata. Tuntuu tosin vähän orvolta, että ensimmäistä kertaa ei ole edes tiedossa asuntoa kaupungista. Onhan minulla aina iskän luona paikka, mutta matka on pitkä.

Äitin kanssa veimme isäni luo ns. elämäni, kun lähdimme tekemään matkaa kohti Savoa ja joulunviettoa. Matkaanlähtö oli vähintäänkin kaaosmainen. Lunta tuli taivaalta järkyttäviä määriä. Kotini pihaa ei todellakaan oltu ehditty aurata, niin kuin ei muitakaan teitä. Äiti oli luullut, että minulla ei ole paljoa tavaraa, vain peitto ja pari kassia. Hän oli siis siksi tullut hakemaan minua joulukuusi auton takakontissa. Siinä sitä oli tunkeminen, että kaikki saatiin mahtumaan autoon. Uppuroin lenkkareissa pitkin hankea auton ympärillä ja koitin tunkea televisiota ja juustotarjotinta kuusen alle. Onneksi omistan nykyään lehmänhermot, joten homma pääasiassa nauratti. Ostettiin sitten matkalta uudet, lämpimät ja kuivat sukat, että ei tullut kuolemantautia tuosta resuamisesta.

Olin etukäteen ajatellut, että heitämme vain kamppeet sisään ja jatkamme matkaa. Ovathan äiti ja isä eronneet noin 18 vuotta sitten eivätkä he sen jälkeen ole nähneet kuin muutaman kerran ns. vilaukselta. Yllätys olikin melkoinen, kun isäni esitteli äitille mökkiään ja äitillä ei näyttänyt olevan mikään kiire pois. Yllätykset vain lisääntyivät, kun menimme isäni naisystävän mökkiin vielä häntä moikkaamaan. Yhtäkkiä huomasin, että äitini, isäni naisystävä ja minä istumme samassa kahvipöydässä ja juttelimme, kuin olisimme olleet siinä aina. Se, että sain olla isäni ja äitini kanssa yhdessä, vaikkakin vain hetken, oli ehdottomasti paras joululahjani ja myös yksi vuoden hienoimmista hetkistä.

Lähtiessämme ajamaan, kävin vielä halaamassa isääni ja kiittämässä jälleen kerran kaikesta. Isäni katsoi minua silmiin ja sanoi, että ajakaa varovasti, teillä ei oo mihinkään kiire. Näin hänen katseestaan, että olen hänelle tärkein asia maailmassa. Peruutimme auton ja minä nieleskelin kyyneliä. Oli jo nyt ikävä, vaikka näin hänet vielä vilkuttamassa lumipyryn keskellä. Yritin hymyillä leuka väpättäen ja ajattelin jälleen kerran, kuinka onnekas olen. Minulla on rakkaat vanhemmat ja omat lifecoachini, jotka tukevat ja auttavat minua aina, kun sitä tarvitsen. Toivottavasti voin edes hetkittäin antaa heille pienen osan siitä hyvästä, mitä he ovat minulle antaneet.