Moikka taas.

Pidettiin tosiaan Pienimuotoiset tuparit silloin viime perjantaina. Mari tuli ajoissa, muut myöhemmin. Pari kuoharia siinä sitten ehdittiin poksauttaa auki ennen kylälle lähtöä. Mukavaa oli. Rakkaat ystävät taas koossa .  Join 3 tölkkiä olutta ja 2 lasia kuoharia. Heippa muisti. En voi tajuta, miten se menee nykyään niin helposti . Toki yöstä joitain muistikuvia on, mutta aika hintsunlaisesti. Kun nähtiin eksäni ja sen kaveriporukka, niin ilta/yö olikin jo käsikirjoitettu, as always. Niinhän sitä sitten istuttiin jatkoilla ja kotiintuloaika on kysymysmerkki. Ns. normaalit ihmiset luultavasti useammin ärsyyntyvät kuin ilahtuvat, jos eksä on samassa baarissa. Meillä se on toistaiseksi mennyt toistepäin. Siitä se riemu yleensä vasta alkaa. Ja seuraava päivä on myös etukäteen käsikirjoitettu. Minä puhdistan elimistöni totaalisesti (yläkautta) ja eksä jatkaa aamusta alkaen vielä seuraavankin päivän. Se on vielä niin reipas nuori mies. Mutta hauskaa meillä taitaa muistikuvien ja valokuvien perusteella kyllä aina olla.  

Maanantaina oltiin sitten sovittu rakkaimman ystäväni (myös eksäni) kanssa, että haetaan kiinalaisesta sapuskaa ja tullaan sitten tänne syömään, jotta hän näkee uuden hippikotiseni. Tietenkin minulla oli taas vaihteeksi kipeä olo, mutta toteutettiin plääni silti. Ruoka oli tod. hyvää ja seura myös. Tehtiin kämpässä jälleen uskomattomia löytöjä esim. suomi-venäjä -sanakirja 1800-luvulta, toimiva vinyylisoitin (josta kajahti uskomattoman hienosti venäläisiä lauluja) ja kaitafilmejä ihanilla teksteillä (pyöräretki Aulangolle 197jotain). T korjasi nettini ja ruuvasi ovenkahvan paremmin kiinni - kivaa . Ja T taisi puhua Dropkick Murphysistä siihen malliin, että päätettiin Tanjan kanssa sittenkin tilata ne liput, vaikka tulevat samanhintaisiksi kuin lennot Saksaan. Kiva oli laittaa pokkana vaan rastia ruutuun, kun tilaus piti tehdä siis saksaksi eikä Ihan kaikki sanat olleet hallussa. Maksuvahvistukset jne. ovat jo tulleet, mutta lippuja ei näy eikä kuulu. Onhan tässä vielä viikko aikaa...

Myöskään papista ei kuulu. Ja siihenkin kuulumiseen on vielä se rapiat viikko aikaa. Että on odottavan aika pitkä. Virallisestihan hän aloittaa vasta 1.2. työt eli viikon päästä maanantaina. Ja me ollaan Hampurissa jo 3.2. Olisi Todella kiva päästä tapaamaan häntä silloin 3. päivä. Veikkaan, että Dropkickin keikan jälkeen (sikälimikäli ne liput koskaan tulee) ei meikäläisestä ole kirkon ovesta sisään astelemaan. Eli odotus ei lopu. Vissiin ikänä. Yksi odotus kuitenkin loppui eli torstaina selvisi, että töitä on vielä maaliskuun loppuun. Bueno. Näin sen piti mennäkin. Kaksi liksaa siis tilille vielä napsahtaa ja se on hyvä juttu se. Veroprosentin hilasin jo mahdollisimman alas, että viimeiset liksat ovat parempia. Ja JOS kaikki menisi putkeen, niin minulla olisi siinä sitten kaksi kuukautta kevätlomaa ennen lähtöä.

Josjajosjajos. Alan olla niin kyllästynyt tähän jossitteluun. Sitä on nyt tehty aika tasan puoli vuotta. Olisi vaan niin siistiä, että vihdoin voisi olla edes Vähän varma jostain. Iskä ja äiti ovat jo aika hyvin messissä: alkuviikosta soitti äiti ja kysyi, että olinko katsonut "Jaakko ja maailmanvalloittajat" -ohjelmaa. Siinä ohjelmassa Jaakko Selin oli ollut Hampurissa ja äiti fiilisteli, että siellä kehuttiin ravintoloita ja puistoja maasta taivaisiin. Loppuviikosta soitti iskä, joka oli myös katsonut ohjelman. Ovat ne valveutuneita . Googletin sitten sen ohjelman ja löytyhän se vielä nähtäväksikin. Siitä tuli vähän ahdistava olo. Kun maisemat eivät näyttäneet kovinkaan kotoisilta ja tuli heti ikävä Berliiniä. Mutta niinhän se tuli viime kesänäkin, noin 15-20 minuutiksi, jonka jälkeen en muistanut enää koko Berliiniä. Berliini, tietenkin itä, on vaan niin kotoisaa aluetta. Tanja sitten lohdutti, että jospa siellä nyt kuitenkin viihtyisi ja avoimin mielin vaan. Eilen sitten hajosi telkkari ja aloin googlettaa Hampuria. Löysin tosi makeita kaupunginosia ja nyt olen taas ihan fiiliksissäni lähdössä. Eikä malttaisi Odottaa. Päätettiin myös, että ensimmäisenä iltana jätetään kuohari väliin. Jospa se muistikin pysyisi päässä paremmin.

Äsken vasta ensimmäistä kertaa tuli semmoinen olo, että minullehan tulee kauhea ikävä näitä omia ihmisiäni JOS PÄÄSEN LÄHTEMÄÄN. Nyt on tavallaan itsestäänselvää, että voin laittaa viestiä ystäville ja nähdä ne kylällä. Sitten en voisikaan, kun olisin siellä. Tai äiti ja isä? Voin aina mennä käymään, jos siltä tuntuisi. Ei kyllä yleensä tunnu, mutta ehkä juuri siksi ei tunnukaan, kun tietää, että voi mennä. Noh, onneksi on Skype ja facebook keksitty. Ja ehkä siellä olisi sen verran tekemistä, että ikävä ei ehtisi tulla. Ja saisivat nuo tyypit tulla sielläkin sitten käymään, kun matkanteko ei kovin suolaisenhintaistakaan ole. Luin juuri jostain Kristiina Elstelän ja Vilma Melasniemen äiti-tytär -haastattelusta, että Kristiina on opettanut Vilmalle, että unelmia pitää tavoitella, vaikka niitä ei saavuttaisikaan. Niin sitä tässä nyt ollaan tekemässä.Piti tässä välissä kuunnella viime kesän reeperbahntutun biisi Myspacesta. Jopas taas hymyilyttää . Että jatketaan odottamista, Huoh. Tasan 10 päivää ja Hampurissa. Oih ja voih ja huih .